Muistutuksia.

Tuleeko sulle koskaan semmosta tunnetta että itseään pitää muistuttaa miksi tekee tai ei tee jotain? 

Mmh. Aha. Mulle tulee.

Esimerkiksi tästä blogin pitämisestä. Ain't nobody got time lukea mun tekstejä, kattoa kuvia, miksi mie käytän aikaani tähän? Ainiin, onhan sille syy. Muistutan itseäni aika ajoin siitä, miksi vettä pitää juoda tarpeeksi. Tai miksi kitara kannattaa nostaa käteen vähintään pari kertaa viikossa. Miksi hion lyriikoita uudelleen ja uudelleen. Muistutan itseäni miksi rahojen holtiton ympäriinsä heittely ei kannata. Elän sitä hetkeä elämässä kun kiitän itseäni siitä muistutuksesta. Joka päivä muistutan itselleni miksi en polta tupakkaa. Joka viikko muistutan itseäni miksi juoksen vain valikoiduissa maastoissa. Muistutan itseäni ajatuksesta, että rakkaus luo rakkautta. Muistutan itseäni miksi pyrin välttämään muiden kritisointia. 

Ja viimeaikoina, olen saanut muistuttaa itseäni siitä miksi tulin takaisin Rovaniemelle, ja miksi en halua enää Ouluun. 

Elokuu.

Kun haluaa pysyä itselleen rehellisenä, nostalgia on pahin juttu ikinä. Muistan kuinka hauskaa minulla oli Oulussa töissä. Minusta pidettiin miesvaltaisella alalla, olin nuorin talossa, vaikka työkaverini olivatkin minua vain muutamaa vuotta vanhempia. Poikien kanssa oli hauskaa tehdä töitä, he kysyivät apua tyttöystäviensä käsittelyssä, naurattivat minua ja minä vuorollani heitä. Sisäpiirin vitsit kehittyivät nopeasti kun yhteinen käsitys huumorista kävi ilmi. Yksi parhaista työkavereistani jopa julisti itsensä minun miehekseni, vaikka molemmat silloin seurustelimme tahoillamme. 

Muistan hiljaisen kahvihuoneen kun tulin tauolle myöhässä tehtyäni liian tunnollisesti töitä, ja kun työnjohtajamme tuli huoneeseen ja istui minua vastapäätä kahville. Juttelimme koulusta, töistä, hänen vaimostaan ja lapsistaan, kodista, joulusta, sellaisista asioista joita ei töissä yleensä mietitä. Töissä oli hyviä tyyppejä, aina johtoportaasta alkaen. Muistan että olin pidetty työntekijä. Kehuttu työntekijä. Kuulemma ahkera. Minua kiiteltiin siitä että hymyilin ja olin sosiaalinen mutta tein työni silti paremmin kuin kukaan. Kuulostaa liioitellulta mutta tosiasiassa minulla oli kuin olikin parempi etulyöntiasema kuin kenelläkään muulla.

Muistan viikonlopputyöt ja tupakkataukojen syvälliset keskustelut. Muistan elämänohjeet joita sain kun sain sydänsuruja. Muistan ymmärtävän työnjohtajan jonka kanssa oli helppoa neuvotella mistä tahansa. 

Aika kultaa muistot joten en muista sitä, kuinka raskasta on seisoa betonilattialla 8 tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa. En muista kuinka pöly minua piinasi, kun betonilattiaa ei oltu päälystetty kunnolla. En muista sitä taistelua että saatiin vaimennusmattoa ja kunnollisia työhanskoja. En muista kuinka raskasta on nostella moottoreita tai renkaita. En muista kuinka kovasti minun piti ehdotuksiani perustella että ne otettiin tosissaan, vain koska olin nainen miesvaltaisella alalla. En muista sitä, että minulle sälytettiin liikaa hommia, enkä uskaltanut jakaa niitä, delegoida, koska halusin täydellisen lopputuloksen enkä luottanut muihin tarpeeksi.

En muista kuinka perseestä viimetalvi oli Oulussa. Lunta ei tullut kunnolla, ja kokoajan oli liukasta. Joka toinen päivä satoi vettä. Kokoajan joku jossain remontoi. Aina oli märkää. Ja aina, tuulee vastaan. Pyöräily töihin ja takaisin oli helvettiä, kun aina tuuli vastaan. Conversepojan ja minun asuntooni ei kuulunut autolle tolppapaikkaa, joten se ei talvella aina lähtenyt käyntiin. Ja conversepoika ei saanut sitä aikaiseksi hommata. Siksi kai se minut jätti kun muistutin siitä liian monesti. Tai ehkä toinen talvi oulussa olis ollut sillekkin liikaa. Conversepoika oli ainoa valopilkku kynttilöineen Oulu-talvessani. 

EN MUISTA sitäkään, kuinka pelkäsin olla yksin Oulussa, kerrostaloasunnossa. En muista kuinka pelkäsin että auto varastetaan, tai vähintään sen renkaat, tai jos ei renkaita varasteta niin ne puhkotaan. Pelkäsin että minut tai conversepoika ammutaan jonakin päivänä. En muista kuinka kallista Oulussa on asua, saati syödä. 

Että... perkele.

Välillä tarvitsen niin kovasti sitä muistusta siitä miksi en halua enää Ouluun uudelleen, vaikka se välillä siltä tuntuukin. 

Kaiken kukkuraksi täällä Rovaniemellä mulla on kaikki kaverit, ja perhe ja koti. Ja ehkä toivottavasti kohta myös työ.

Joskus on pakko olla röyhkeän itsekäs. En voi lähteä Ouluun töihin vain jotta miellyttäisin kaikkia muita paitsi itseäni. Vaikka se vähän sattuukin muistella sitä kuinka upeaa siellä oli, en voi unohtaa sitä että minä itse olen elämäni päähenkilö. Minun on tehtävä se mikä tuntuu oikealta MINUA kohtaan, ei se mikä tuntuu oikealta koska kaikki muut haluavat sitä. 

Eihän sitä tiedä, saattaa se tunne muuttua, ehkä joskus haluan taas Ouluun.

Muistakaa rakastaa.

FISTBUMB!!

peace out.