Täällä ollaan jääty heitteille. Muutama viikko menny päivittelemättä, mutta tästä taas yritetään nousta.
Minusta tuntuu että mie stressaannun kohta kuoliaaksi. Vieläpä niin etten ole oikeassa päivätyössä enkä edes koulussa.
Mua stressaa vaihtoehtojen määrä, ja kaikki haastattelut. Pääsin tuossa muutama viikko sitten haastatteluun erääseen elämysfirmaan täällä Rovaniemellä. Kyseessä on suuri yritys ja liikeidea perustuu vahvasti jouluun, kun täällä Joulupukin kotikaupungissa elellään. Mokasin haastattelussa (ei sellaisessa perinteisessä face-to-face, vaan se oli enemmän sellaista ryhmätyöskentelyä) tosi pahasti, ja luulin etten ikinä pääse töihin mihinkään. Toisin kävi, he ilmoittivat tahtovansa minut sinne duuniin. Siistiä. Sopimuksia ei vielä kirjoiteltu, eli mikään ei ole kiveen hakattua.
Toinen työhaastattelu oli viime maanantaina. Kun menin paikalle, kävi ilmi, ettei sekään ollut tavallinen haastattelu. Työnantajaa ei periaatteessa kiinnostanut millainen olen, vaan kyse oli pelkästään siitä että saadaan joku tekemään. Ajattelin että no, ensimmäisen paikan töiden alkuun on vielä niin pitkä aika, että sama tehdä tätä koeajan verran, ja niin kirjoitettiin sopimus alle.
Kaksi työtä plakkarissa joista toiseen piti oikeasti jotain osata. Siistiä.
Olin tyytyväinen viime keskiviikkoon saakka. Työpaikka elämysfirmassa oli dreamjob for winter - listallani kakkosena, ja kun kävin siellä, tunsin kuuluvani sinne töihin. Tunsin vilpitöntä iloa. Sitten tuli keskiviikko ja sähköpostia.
Dream job for winter -listan ykköstyönantaja lähetti postia. Kutsuivat haastatteluun. Samalle päivälle kuin oli te-keskuksesta soitettu ammatinvalintahaastatteluaika. Samalle tunnille. Lähetin postia että ok, jos voin tulla about kolme tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen aika oli. Se kävi heille. Nyt olen hädissäni.
Haastatteluun pääseminen ei tarkoita vielä mitään. Mutta mitä jos he hymyillen toteavat ottavansa minut mielellään töihin? Sitten ollaan valinnan edessä. Valinnan, jota ei palkan mukaan ratkaista.
JOTEN. Tässä sitä ollaan. Stressi tekee minut kohta kaljuksi. Toivottavasti myös laihaksi. En jaksa lähteä lenkille, tunnen oloni puutuneeksi, jotekin älyttömällä tavalla. Hei stressihormoni, tee minut solakaksi. #desperate.
What do you think, body, get thin?
NOOO. |
Mjaa. :D
Juu ja sitten kun pää on ihan sekaisin ja stressaantunut niin en osaa siivota omia jälkiäni, pankkitunnukset lojuu missä sattuu, työpöytä on jatkuvan kaaoksen vallassa, toissa päivänä siivottu ja järjestetty vaatekaappi on lattialla levällään koska kävin baarissa enkä osannut päättää mitä panen päälle. Kaikki tärkeät jutut on ripoteltu eri lompakoihin ja laukkuihin, kun en osaa enää organisoida. Ostin jo kalenterinkin etten tule hulluksi. :D
Ja se kuka väittää ettei ole töitä... no, sanotaanko että ON NIITÄ.
Nonii, peace out ja fistbumb.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti