Hei blogger, miten menee. Mhm, aha, kivakiva. Mie lähen huomenna reissuun. Ihan lyhyelle lapin matkalle vain. Yhdeksi yöksi, en tiedä vielä missä sen nukun, tiedän paikkakunnan mutta en osoitetta. Ehkä en nuku. Ehkä valvon ja kuuntelen pimeää. Ehkä nukun makuupussissa autossa. Ehkä menen hotelliin. Ehkä löydän jonkun tutun joka minut majoittaa. Ja lähden ennen aamua. Kirjoitin siitä (reissusta, en majotuksesta) facebookkiinkin. Sanoin että huudelkaa jos haluatte kertoa vinkkejä mitä kannattaa nähdä. Ja missä tankata.
Olen kertonut tästä reissusta nyt viikon ajan milloin kenellekkin. Lähiesimiehelle, miksen pääse töihin. Perheelle, että tietävät miksen ole kotona. Kavereille, koska, no, miksipä ei. Niille jotka ovat olleet kiinnostuneita loppuviikon suunnitelmistani. Joka kerta ensimmäinen kysymys on ollut ai mihin, johon on helppo vastata. Toinen kysymys on yleensäkenen kanssa, josta pääsemme illan aiheeseen. En kenenkään, yksin ajattelin mennä, autoni kanssa. - Mutta...miksi? Miksipä ei? - Ethän sie nyt yksin voi lähteä! Miten niin en voi? Helposti voin, katso vaikka. Ja tähän vastaukset ovat varioivia. Mutta mitä jos jotaki sattuu??!!
Ollaankos sitä aikuisesta ihmisestä huolissaan? Oh you. :) Söpöä, mutta et oo mun äiti, isä tai poikaystävä.
En ole siellä yksin. Ne on yleisiä maanteitä mitä ajan. Ne on lyhyitä päivävaellusreittejä mitä kuljen. Soitan poliisit. Hätäkeskukseen. Äidillle. Sulle. Teen jotain, jos jotain sattuu. Yleisimmät on siis olleet "mitä jos sun nilkka nyrjähtää" ja "mitä jos ajat porokolarin". No sitten nyrjähtää ja sitten ajan.
Ethän sie hyvä jumala YKSIN siellä pärjää!
Miksen pärjäis. Olen ollu vaeltamassa. Olen aikunen ihminen, ja kohteet on SUOMESSA missä puhutaan SUOMEA. Mulla on pankkitilillä rahaa, autossa uudet renkaat ja ruokaa saa kaupasta. En ole lähössä erämaahan. Olen lähössä Luostolle ja Leville. Yheksi yöksi.
Nii siet pärjää yksin ko.. siet ossaa tehä tulia.
Öö. Niin että... mitä että ? Miten niin en osaa. Onko me tavattu joskus? Osaan. Jos on tarve, osaan tehdä tulet. Kyllä, pukeudun usein mekkoihin, tyllihameisiin, tiukkoihin farkkuihin, korkokenkiin ja kannan käsilaukkua mutta osaan mie saatana tulet tehdä. Mie osaan tehä paljon muutaki. Perkele.
Ja en mie yhtäaikaa käytä tyllihametta ja farkkuja. Siinäpä idea. :D
Et sie uskalla lähteä yksin.
Mene helvettiin minun elämästä.
Paras juttu millä minun lähtöä yritettiin estää oli yksinkertainen kaksisanainen lause. Se karkasi selvästi, sitä ei oltu suunniteltu, sitä ei pitänyt lipsauttaa. Kerroin suunnitelmastani. Sanoin että lähden, ja tulen koska tulen. Sen ei pitäisi kiinnostaa, ei se ole minun poikaystävä, ei edes ystävä. Satunnainen tuttava jonka näkee silloin tällöin alasti.
Voisin kuvitella että googlen blogger on sitä mieltä, että soitan sille vain kun olen korviani myöten paskassa enkä uskalla aukaista suutani, tai kun olen humalassa.
Tästä ei tule hauska eikä fiksu postaus, kunhan vähän kevennän sydäntä. Let me be. Olen ihminen joka on aina täysillä mukana. Täysillä mukana kaikessa mihin ryhdytään. En ehdottele asioita "sekuvain" tai tee mitään "läpällä". Jos ehdotan jotain typerää ja vastuutonta, olen ensimmäisenä myös suunapäänä toteuttamassa sitä. On hauskaa elää täysillä, se antaa kokemuksia. Joo, kuulen usein naurun seasta että olen hullu ja sekaisin, mutta enää se ei edes haittaa. Niin olen, nauran takaisin. Joka kerta. Mutta ainakin tiedän ottavani lyhyestä elämästä kaiken irti mitä saan.
Täysillä elämisessä on puolensa. Ihmiset kadehtivat luovaa hulluutta ja vapautta joka siihen liitetään. Sitä tutustuu uusiin ihmisiin, muihin hulluihin. Ajautuu keskusteluihin puolituttujen kanssa elämisestä ja onko millään mitään väliä. Näkee auringonnousuja ennenkuin menee nukkumaan. Elämä venyy runollisiin raameihin.
Vaikka en joka päivä eläisikään täysillä, tunnen täysillä. Ja nyt päästiin siihen aiheeseen.
Tunnen aina täysillä. It's not a condition, I've been diagnosed. It's just who I am. Sellainen persoonallisuus minulla on. Kun olen iloinen, nauran ääneen. Kun olen onnellinen, meinaan pakahtua siitä tunteesta ja haluan halata kaikkia. Viimeksi olin todella onnellinen kun kävin Qstockissa. Pelkkä musiikki ja hyvän energian määrä mikä lähti esiintyjistä riitti siihen että meinasin haljeta siitä kuinka onnellinen olin.
En välttämättä ihastu ihmisiin heti tai helposti, mutta jos ihastun, olen siinä tunteessa kiinni niin kovaa. Etenkin jos tilanne on se, että minuun on ihastuttu. Minua on liehakoitu ja kosiskeltu, yritetty päästä suosioon. Tanssitettu, pyydetty treffeille legitisti, pyydetty numeroa, soiteltu, viestitelty, kysytty päivittäisiä kuulumisia. Välittämiseen minä ihastun. Ja siinä sitä sitten ollaan. Putoan siihen tunteeseen kerralla, ja kovaa. Käännytän kaikki muut kosijat pois, koska yhteen olen ihastunut. Menetän yöunet viikoiksi, ja kun nukahdan, näen unia vain yhdestä ihmisestä. Ystäväni melkein vihaavat minua, koska puhun vain yhdestä ihmisestä, jolta saan samalla viestejä jatkuvasti.
Mutta koska ne on mun frendejä, ne vaan näyttää tältä.
Ja jää seuraamaan tilanetta.
NO. Aikaa kuluu ja ihastus on selvästi molemmin puoleista. On kivaa. Treffaillaan. Naurattaa. Kävelen metaforisesti pilvissä, askel on kevyt, hymyilyttää. On helppo olla, kaikki värit ovat kirkkaampia, linnut laulavat kauniimmin, leikkivien lasten äänet eivät vituta. Olen vieläki sataprosenttisen sisällä tässä flirttisuhteessa. Näytän iltaisin tältä kun yritän käydä nukkumaan ja mietin mitä tyhmää sitä tänään tuli sanottua:
Tässä vaiheessa, jos joku on tänne asti pysyny mukana tekstissä, huomaatte että hei, täähän on selvästi tosi tapahtumiin perustuvaa shittiä. Yeah man! Joo oikeassa olet. Niin on. Ootahan vaan.
Erään viikonlopun jälkeen, ei viestiä enää kuulukkaan. WhatsApp pysyy hiljaa. Tekstiviesti-ikoni ei ilmoita uusista viesteistä. Puhelin ei soi, eikä facebookin chatti kilahda.
Mitä tapahtui? Minä jään ihastuspilveeni odottamaan. Ehkä on huono päivä. Sunnuntait joskus on. Ja maanantait. Torstaina luovun toivosta. Torstaihin saakka olin toivoa täynnä. Torstaihin saakka katselin maailmaa vaaleanpunaisten ihastuslasien takaa, joiden kanssa paistoi aina aurinko eikä koskaan ollut synkkää. Tähän mennessä tunsin ihmisen niin hyvin että oli pakko luopua toivosta. Ei sydän eikä maailma ehkä särkyneet tällä kertaa, mutta pahalta tuntuu.
Taas mennään kovaa. Tunteen äärilaidasta toiseen, koska keskiväylää ei ole. Masentaa. Jään sänkyyn makaamaan. Tunnen itseni arvottomaksi, miten ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle näin. Ystäväni joutuvat hakemaan minut sängystä auringonpaisteeseen näyttääkseen ettei se maailma loppunut siihen. Tiedän ettei loppunutkaan, mutta masentaa. Vituttaa. Ärsyttää. Millainen ihminen lupaa kuun taivaalta, ja katoaa ennenkuin lähtee edes hakemaan sitä? Miksi minut laitettiin syrjään, heitettiin pois kuin rikkinäinen auton sytytystulppa, arvoton roska.
Ei selitystä. Ei kasuaalia kuulumisten kyselyviestiä. Tuntuu äkkijarrutukselta satasen vauhdista pysähdyksiin asti.
Minulle jää vain kysymys, miksi? Niin ja jäätävä masennuksen ja vitutuksen yhteissumma.
pls, man.
En ymmärrä vieläkään mitä tapahtui. Ja varmasti teen saman virheen uudelleen. Koska meen pää edellä, beibi.
Tästä yllättävästä hiljenemisestä on nyt pari viikkoa. Luulisin että se on kuollut, mutta en ole nähnyt kuolinilmoitusta, ja sen työkaverit kertoo mulle siitä aina välillä.
Vieläki silti tuntuu tältä:
mutta onneksi vesissä on fisuja.
EIKÖ OLLUKKI HIENO TARINA HERMANNI?
Kuunnelkaa vähän musiikkia ja menkää ulos tanssimaan. Ei mulla muuta.
