Muistutuksia.

Tuleeko sulle koskaan semmosta tunnetta että itseään pitää muistuttaa miksi tekee tai ei tee jotain? 

Mmh. Aha. Mulle tulee.

Esimerkiksi tästä blogin pitämisestä. Ain't nobody got time lukea mun tekstejä, kattoa kuvia, miksi mie käytän aikaani tähän? Ainiin, onhan sille syy. Muistutan itseäni aika ajoin siitä, miksi vettä pitää juoda tarpeeksi. Tai miksi kitara kannattaa nostaa käteen vähintään pari kertaa viikossa. Miksi hion lyriikoita uudelleen ja uudelleen. Muistutan itseäni miksi rahojen holtiton ympäriinsä heittely ei kannata. Elän sitä hetkeä elämässä kun kiitän itseäni siitä muistutuksesta. Joka päivä muistutan itselleni miksi en polta tupakkaa. Joka viikko muistutan itseäni miksi juoksen vain valikoiduissa maastoissa. Muistutan itseäni ajatuksesta, että rakkaus luo rakkautta. Muistutan itseäni miksi pyrin välttämään muiden kritisointia. 

Ja viimeaikoina, olen saanut muistuttaa itseäni siitä miksi tulin takaisin Rovaniemelle, ja miksi en halua enää Ouluun. 

Elokuu.

Kun haluaa pysyä itselleen rehellisenä, nostalgia on pahin juttu ikinä. Muistan kuinka hauskaa minulla oli Oulussa töissä. Minusta pidettiin miesvaltaisella alalla, olin nuorin talossa, vaikka työkaverini olivatkin minua vain muutamaa vuotta vanhempia. Poikien kanssa oli hauskaa tehdä töitä, he kysyivät apua tyttöystäviensä käsittelyssä, naurattivat minua ja minä vuorollani heitä. Sisäpiirin vitsit kehittyivät nopeasti kun yhteinen käsitys huumorista kävi ilmi. Yksi parhaista työkavereistani jopa julisti itsensä minun miehekseni, vaikka molemmat silloin seurustelimme tahoillamme. 

Muistan hiljaisen kahvihuoneen kun tulin tauolle myöhässä tehtyäni liian tunnollisesti töitä, ja kun työnjohtajamme tuli huoneeseen ja istui minua vastapäätä kahville. Juttelimme koulusta, töistä, hänen vaimostaan ja lapsistaan, kodista, joulusta, sellaisista asioista joita ei töissä yleensä mietitä. Töissä oli hyviä tyyppejä, aina johtoportaasta alkaen. Muistan että olin pidetty työntekijä. Kehuttu työntekijä. Kuulemma ahkera. Minua kiiteltiin siitä että hymyilin ja olin sosiaalinen mutta tein työni silti paremmin kuin kukaan. Kuulostaa liioitellulta mutta tosiasiassa minulla oli kuin olikin parempi etulyöntiasema kuin kenelläkään muulla.

Muistan viikonlopputyöt ja tupakkataukojen syvälliset keskustelut. Muistan elämänohjeet joita sain kun sain sydänsuruja. Muistan ymmärtävän työnjohtajan jonka kanssa oli helppoa neuvotella mistä tahansa. 

Aika kultaa muistot joten en muista sitä, kuinka raskasta on seisoa betonilattialla 8 tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa. En muista kuinka pöly minua piinasi, kun betonilattiaa ei oltu päälystetty kunnolla. En muista sitä taistelua että saatiin vaimennusmattoa ja kunnollisia työhanskoja. En muista kuinka raskasta on nostella moottoreita tai renkaita. En muista kuinka kovasti minun piti ehdotuksiani perustella että ne otettiin tosissaan, vain koska olin nainen miesvaltaisella alalla. En muista sitä, että minulle sälytettiin liikaa hommia, enkä uskaltanut jakaa niitä, delegoida, koska halusin täydellisen lopputuloksen enkä luottanut muihin tarpeeksi.

En muista kuinka perseestä viimetalvi oli Oulussa. Lunta ei tullut kunnolla, ja kokoajan oli liukasta. Joka toinen päivä satoi vettä. Kokoajan joku jossain remontoi. Aina oli märkää. Ja aina, tuulee vastaan. Pyöräily töihin ja takaisin oli helvettiä, kun aina tuuli vastaan. Conversepojan ja minun asuntooni ei kuulunut autolle tolppapaikkaa, joten se ei talvella aina lähtenyt käyntiin. Ja conversepoika ei saanut sitä aikaiseksi hommata. Siksi kai se minut jätti kun muistutin siitä liian monesti. Tai ehkä toinen talvi oulussa olis ollut sillekkin liikaa. Conversepoika oli ainoa valopilkku kynttilöineen Oulu-talvessani. 

EN MUISTA sitäkään, kuinka pelkäsin olla yksin Oulussa, kerrostaloasunnossa. En muista kuinka pelkäsin että auto varastetaan, tai vähintään sen renkaat, tai jos ei renkaita varasteta niin ne puhkotaan. Pelkäsin että minut tai conversepoika ammutaan jonakin päivänä. En muista kuinka kallista Oulussa on asua, saati syödä. 

Että... perkele.

Välillä tarvitsen niin kovasti sitä muistusta siitä miksi en halua enää Ouluun uudelleen, vaikka se välillä siltä tuntuukin. 

Kaiken kukkuraksi täällä Rovaniemellä mulla on kaikki kaverit, ja perhe ja koti. Ja ehkä toivottavasti kohta myös työ.

Joskus on pakko olla röyhkeän itsekäs. En voi lähteä Ouluun töihin vain jotta miellyttäisin kaikkia muita paitsi itseäni. Vaikka se vähän sattuukin muistella sitä kuinka upeaa siellä oli, en voi unohtaa sitä että minä itse olen elämäni päähenkilö. Minun on tehtävä se mikä tuntuu oikealta MINUA kohtaan, ei se mikä tuntuu oikealta koska kaikki muut haluavat sitä. 

Eihän sitä tiedä, saattaa se tunne muuttua, ehkä joskus haluan taas Ouluun.

Muistakaa rakastaa.

FISTBUMB!!

peace out.

Kun oikeaa tekstiä ei ole.

Niin on ajatuksia ja giffejä. 

Napataan taustamusiikiksi joko Nicki Minajia: 

tai Ed Sheerania, which one ever pleases you. 

 

tuohon biisiin on myös jotenki sulonen musiikki video. Käy tsekkkaamassa.

Kun oottelen kaveria autossa alaovella toistakymmentä minuuttia vaikka se lupasi olla valmis kun tulen.

Kaverini sanoi "oon kertonu susta sun eksälles kaiken ja että oot ihan palasina, annathan anteeksi?"

I'm thinking NOPE.

Kun olen tehnyt jotain uutta ruokaa kesäkurpitsasta ja odotan että perhe sanoo mielipiteensä. (ps. olen matafakin ravintolakokki. Don't doubt me.)

Ystävyys on tätä.

Tämä on instant reaction, kun kaveri tilittää: "mie en kestä, mulla vaan haluttaa sipsiä vaikka oon laihiksella, miksi sie oot laihtunu mutta mie en".

Salaisuus piilee siinä että mie harrastan liikuntaa enkä toteuta jokaista mielihalua.  

  

  Baarissa en hukkaa avaimia, lompakkoa tai puhelinta, mutta muistin niinkin.
Tämä kuvaa sitä kun mie reagoin, kun kaverit kertoo aamulla mitä sitä tuli tehtyä ja sanottua.

   Kaverin kanssa kaupassa, leffailta tulossa. Suklaata vai sipsiä?
Tai alkossa. Olutta vai Finlandiaa? 

    

Yeas please koko kaupungista.

  Opiskelisko, hakisko töitä vai olisko työtön?

"Vaikka olenki sun eksän kanssa kaveri, niin en kerro sille mitään susta, oikeesti".

Leh.



FISTBUMB!!
peace out.

Terveisiä Lapin läänin Los Angelesista.

Terveisiä perseestä. 

Mie en saa unta. Ja se vaivaa aika paljon. Oon heränny tänään yheksän aikoihin, eli pari tuntia normaalia aikasemmin, tehny valtavasti ruumiillista työtä, käyny saunassa, juonu iltateetä (vihreää, ei sokeria) ja silti pyörin sängyssä. En oo juonu kofeiinia kello 17 jälkeen, en oo syöny sokeria tai hiilihydraatteja kello 19 jälkeen. Mitä hemmettiä täällä tapahtuu. 

Mulla on kaks teksti-ideaa, joita oon tässä pyöritelly pari päivää. Toinen niistä on vähän suurempi ja "oikeampi" juttu kuin tämä, jonka aion tähän alle kirjoitella. Sitten kun on vatvottu tämä, kerrataan vähän kuulumisia. Hiarr we go. 

Mulla on yks kaveri, joka ei keskity. Ja joka tykkää lähettää paljon viestejä. Puhutaan hänestä vaikka nimellä....hmm. Tää onki yllättävän vaikeaa. Vaikka Kauko. 

Kauko on kova kaveeraamaan. Se haluaa olla kaikkien kaveri, eikä pelkästään kaveri vaan ystävä isolla yyllä, ässällä ja teellä. Kauko muistuttaa itsestään useilla viesteillä monissa eri viestimissä (perinteinen tekstari, whatsapp, facebook, uudelleen whatsapp, facebook..) ja soitoillaan, joita saattaa tulla päivästä riippuen 3-17. Kauko haluaa olla minun, ja eksäni (conversepoika) ja eksän uuden likkakaverin kaveri. Yhtäaikaa. Samoissa tilaisuuksissa. NOPE NOT GONNA HAPPEN. Kauko ei ymmärrä englantia, joten kauko ei ymmärrä edellistä lausetta. Pälli.

Kauko siis viestii paljon. Sisällöllä ei näytä olevan väliä. Tänään sain taas mahtavan esimerkin siitä kolmen naisen ryhmäkeskustelussa. Minä, Kauko ja kolmas kaveri. Kolmas kaveri sanoi "ok unille öitä", mie sanoin, että voisin itekki yrittää, ja Kauko viestitti "ok, Doris, kuka tulee?". Olin aika varma että se meni väärään keskusteluun, kunnes se tivasi meitä nimiltä, ollaanko tulossa. Mitä vittua.  Kun olin säännöllisessä ma-pe 7-15:30 työssä, kauko kysyi joka toinen päivä moneltako pääsen seuraavana päivänä ja olenko viikonloppuna töissä. Viimeisimmästä työstä jossa olin, uskon että kaukolla ei ole mitään havaintoa, mitä siellä tein. 
Niin, sisällöllä ei näytä olevan väliä. Saatikka kuuntelemisella. Maanantaina iltapäivällä kun näin kaukoa viimeksi, sanoin että olen koko tiistain ja keskiviikon kotona, tulen kaupunkiin seuraavan kerran TORSTAINA. Tänään se kysyi että missä olen. Vastasin että siellä missä olen sanonut olevani tänään. Kauko loukkaantui kun en kertonut.
Ongelma on siinä että kerroin jo. 

Vittu nyt.

Kauko on huono ystävä. Kaverina menettelee, mutta ystävänä todella huono. 

Sille ei voi kertoa mitään, koska se juoruaa kaiken. Olen niin huono ihminen itse, että olen testannut tämän. Sanonut muutamalle kaverilleni että sanovat minulle jos kuulevat keksityn tarinan X Kaukolta, jolle olen kertonut että se on äärimmäinen salaisuus, hyssyti hys. Ja ah kappas, sieltähän se on tullut ilmi. Noloa.

Kauko ei kuuntele, kuten jo aikasemmin kävi ilmi. Viimeisin työpaikkani oli vuokratyöpaikka, mutta vakinaistaminen työpaikan nimiin oli lähellä. Olin siis vuokratyöntekijänä Sol Henkilöstöpalvelut -konsernin kautta, ja kauko oli kai vakaasti sitä mieltä että olen siivooja. Ei lähellekkään, voin kertoa.

Kauko luulee olevansa kaikessa ammattilainen ja ihan vitun uniikki lumihiutale. Tiedättehän sen, kun joskus sitä valittaa ettei uni tule? Kaukolla on siihen ratkaisu. Kauko osaa ratkaista kaikkien muiden ongelmat paitsi omansa. Niin ja ps. kun mie ostin kitaran, kauko osti kitaran. Eikä osaa vielä tänäkään päivänä soittaa. Mie ostin ison järkkärikameran, kauko osti järkkärin. Enkä oo vielä kertaakaan sitä nähny, tai sillä otettuja kuvia nähny, tai mitään. Minut varmisti tästä se, kun ostin punaiset housut. Ja kauko osti myös. Get your own life. Bitch.

Miksi mie sitte oon kaukon kaveri? 

Koska en pääse siitä eroon. Lähinnä siksi. 

Surkeaa.

KUULUMISIA SITTE: 

Sooo.. 

Mun kaverilla on kohta synttärit. Vähän niinku conversepojallaki mutta vitut siitä.

Siis mun ultimatekamulla, jonka kanssa meillä on tämmösiä päiviä: 

nomnomnomnom.

Freakin awesome friendship. 

Niiin, että sillä on synttärit kohta, ja ähähhää arvatkaapa mitä. 

Mie annan sille synttärilahjaksi jonkin maallisen härpäkkeen lisäksi.......laulun.

LAULUN.

Fuck yea. Siis, soitan kyllä kitaraa, ja laulan, ja kirjotan jotain...runoja joskus. Ja blogia, mutta silti. Niin ja uudellensanoitin meidän abibiisin silloin aikoinaan. Ja nyt sanoitin sille oman laulun. Vanhoihin musiikkeihin, tai ei vanhoihin vaan jo olemassaolevaan biisiin, mutta siis kuitenkin. 

Ootko ite milloin viimeksi saanu laulun lahjaksi? Tai juuri sinulle kustomoidun runon? I thought so. 

Mitäs muuta.

Aah, aivan. Liityin pariin haasteeseen näin syyskuun kunniaksi. Tai paskat, liityin niihin siksi että sattui alkamaan kuukausi. Kyykkyskaba ja abchallenge. (Löytyy jos googlettaa squat challenge ja ab challenge). Kolmekytä päivää poka, ja aivan perkeleesti kyykkyjä. Näppärintä on että molemmissa on samoina päivinä lepopäivät nii ei tarvi muistaa erikseen. Perjantaina on bileet, notta milloin mie ehin kyykkäillä ja vatsalihastella minun päivän annokset? :D 

Mjoo. Miepä lopetan tässä. Kukkaan jaksa tätä lukea nii sama son heittää jo pois ja kokkeila sitä unta vielä. 

I failed at being interesting.

Tältä tuntuu välillä kun yrittää pitää sitä pointtia siinä blogitekstissä tallessa, jota EI ole suunnitellut ensin paperille kynällä järkevästi. Idiootti.

AIVAN PARASTA LOPPUVIIKKOA!!

Toivon aivan absoluuttisen vilpittömästi että saat tällaisen katseen nyt loppuviikolla, koska oot niin ihana cupcakeangelface. Joskus suomi ei yksin riitä.

FISTBUMB!!

peace out.