Mie oon niinku se yks huono ystävä, joka soittaa vaan sillon ku sillä menee huonosti.
Tai ei mulla huonosti mee. Halusin tulla vaan kertomaan asioita. Kuunnellaan tästä samalla:
Miten menee? Kiva, niin mullaki. Kai. Mun inspiraatio on kadoksissa. En jaksa tehdä mitään. En jaksa nostaa kameraa ja mennä ulos. En jaksa siivota, en jaksa kirjoittaa. En jaksa kiinnittää huomiota ja mielenkiintoa opiskeluun. En jaksa katsoa sarjoja koska mielenkiintoni ei riitä. En jaksa soitella ystävilleni jotka asuvat kaukana. En jaksa kuunnella samoja valituksia, en jaksa puhua paskaa, en jaksa juoruilla. En jaksa treenata. En jaksa lähteä lenkille, en jaksa mennä nostamaan rautaa.
En tiedä mitä tapahtuu.
En muista miten treenataan kovaa. En muista mitä on juosta niin pitkälle että alkaa naurattaa jos ei jaksakkaan juosta takaisin. En muista kuinka hyvältä tuntuu ottaa niin kauniita valokuvia että niitä eksyy tuijottamaan pitkiksi ajoiksi. En muista sitä pientä syyllistä riemua joka jää kun katsoo yhteen asti yöllä sarjaa netistä. En muista miltä tuntuu panostaa täysillä koulunkäyntiin. En muista miten keskitytään opiskeluun.
Haluan juosta taas kovaa. Haluan mennä ulos tunneiksi kameran kanssa etsimään niitä pieniä asioita jotka ovat niin kauniita mutta jäävät jokapäiväisen elämän jalkoihin ja kuvata ne. Haluan ylittää itseni. Haluan lisätä tankoon painoja ja kiroilla kun en pääse viimeistä kyykkyä enää ylös, koska treenaan täysillä. Haluan onnistua. Haluan olla hyvä. Haluan elää taas sitä elämää, kun ei stressaa tekeekö oikeita valintoja.
Eikä asioita auta ainoastaan haluta.
Tiedän.
Niille pitää tehdä jotain.
Joskus sitä havahtuu (taas. noloa.), ja huomaa seisovansa hartiat kasassa pyytäen anteeksi olemustaan. Silloin pitää suorittaa niin kutsuttu ryhtiliike.
On pakko nostaa itsensä ylös. Ei sitä tee enää kukaan muukaan.
Hei blogger, miten menee. Mhm, aha, kivakiva. Mie lähen huomenna reissuun. Ihan lyhyelle lapin matkalle vain. Yhdeksi yöksi, en tiedä vielä missä sen nukun, tiedän paikkakunnan mutta en osoitetta. Ehkä en nuku. Ehkä valvon ja kuuntelen pimeää. Ehkä nukun makuupussissa autossa. Ehkä menen hotelliin. Ehkä löydän jonkun tutun joka minut majoittaa. Ja lähden ennen aamua. Kirjoitin siitä (reissusta, en majotuksesta) facebookkiinkin. Sanoin että huudelkaa jos haluatte kertoa vinkkejä mitä kannattaa nähdä. Ja missä tankata.
Olen kertonut tästä reissusta nyt viikon ajan milloin kenellekkin. Lähiesimiehelle, miksen pääse töihin. Perheelle, että tietävät miksen ole kotona. Kavereille, koska, no, miksipä ei. Niille jotka ovat olleet kiinnostuneita loppuviikon suunnitelmistani. Joka kerta ensimmäinen kysymys on ollut ai mihin, johon on helppo vastata. Toinen kysymys on yleensäkenen kanssa, josta pääsemme illan aiheeseen. En kenenkään, yksin ajattelin mennä, autoni kanssa. - Mutta...miksi? Miksipä ei? - Ethän sie nyt yksin voi lähteä! Miten niin en voi? Helposti voin, katso vaikka. Ja tähän vastaukset ovat varioivia. Mutta mitä jos jotaki sattuu??!!
Ollaankos sitä aikuisesta ihmisestä huolissaan? Oh you. :) Söpöä, mutta et oo mun äiti, isä tai poikaystävä.
En ole siellä yksin. Ne on yleisiä maanteitä mitä ajan. Ne on lyhyitä päivävaellusreittejä mitä kuljen. Soitan poliisit. Hätäkeskukseen. Äidillle. Sulle. Teen jotain, jos jotain sattuu. Yleisimmät on siis olleet "mitä jos sun nilkka nyrjähtää" ja "mitä jos ajat porokolarin". No sitten nyrjähtää ja sitten ajan.
Ethän sie hyvä jumala YKSIN siellä pärjää!
Miksen pärjäis. Olen ollu vaeltamassa. Olen aikunen ihminen, ja kohteet on SUOMESSA missä puhutaan SUOMEA. Mulla on pankkitilillä rahaa, autossa uudet renkaat ja ruokaa saa kaupasta. En ole lähössä erämaahan. Olen lähössä Luostolle ja Leville. Yheksi yöksi.
Nii siet pärjää yksin ko.. siet ossaa tehä tulia.
Öö. Niin että... mitä että ? Miten niin en osaa. Onko me tavattu joskus? Osaan. Jos on tarve, osaan tehdä tulet. Kyllä, pukeudun usein mekkoihin, tyllihameisiin, tiukkoihin farkkuihin, korkokenkiin ja kannan käsilaukkua mutta osaan mie saatana tulet tehdä. Mie osaan tehä paljon muutaki. Perkele.
Ja en mie yhtäaikaa käytä tyllihametta ja farkkuja. Siinäpä idea. :D
Et sie uskalla lähteä yksin.
Mene helvettiin minun elämästä.
Paras juttu millä minun lähtöä yritettiin estää oli yksinkertainen kaksisanainen lause. Se karkasi selvästi, sitä ei oltu suunniteltu, sitä ei pitänyt lipsauttaa. Kerroin suunnitelmastani. Sanoin että lähden, ja tulen koska tulen. Sen ei pitäisi kiinnostaa, ei se ole minun poikaystävä, ei edes ystävä. Satunnainen tuttava jonka näkee silloin tällöin alasti.
Voisin kuvitella että googlen blogger on sitä mieltä, että soitan sille vain kun olen korviani myöten paskassa enkä uskalla aukaista suutani, tai kun olen humalassa.
Tästä ei tule hauska eikä fiksu postaus, kunhan vähän kevennän sydäntä. Let me be. Olen ihminen joka on aina täysillä mukana. Täysillä mukana kaikessa mihin ryhdytään. En ehdottele asioita "sekuvain" tai tee mitään "läpällä". Jos ehdotan jotain typerää ja vastuutonta, olen ensimmäisenä myös suunapäänä toteuttamassa sitä. On hauskaa elää täysillä, se antaa kokemuksia. Joo, kuulen usein naurun seasta että olen hullu ja sekaisin, mutta enää se ei edes haittaa. Niin olen, nauran takaisin. Joka kerta. Mutta ainakin tiedän ottavani lyhyestä elämästä kaiken irti mitä saan.
Täysillä elämisessä on puolensa. Ihmiset kadehtivat luovaa hulluutta ja vapautta joka siihen liitetään. Sitä tutustuu uusiin ihmisiin, muihin hulluihin. Ajautuu keskusteluihin puolituttujen kanssa elämisestä ja onko millään mitään väliä. Näkee auringonnousuja ennenkuin menee nukkumaan. Elämä venyy runollisiin raameihin.
Vaikka en joka päivä eläisikään täysillä, tunnen täysillä. Ja nyt päästiin siihen aiheeseen.
Tunnen aina täysillä. It's not a condition, I've been diagnosed. It's just who I am. Sellainen persoonallisuus minulla on. Kun olen iloinen, nauran ääneen. Kun olen onnellinen, meinaan pakahtua siitä tunteesta ja haluan halata kaikkia. Viimeksi olin todella onnellinen kun kävin Qstockissa. Pelkkä musiikki ja hyvän energian määrä mikä lähti esiintyjistä riitti siihen että meinasin haljeta siitä kuinka onnellinen olin.
En välttämättä ihastu ihmisiin heti tai helposti, mutta jos ihastun, olen siinä tunteessa kiinni niin kovaa. Etenkin jos tilanne on se, että minuun on ihastuttu. Minua on liehakoitu ja kosiskeltu, yritetty päästä suosioon. Tanssitettu, pyydetty treffeille legitisti, pyydetty numeroa, soiteltu, viestitelty, kysytty päivittäisiä kuulumisia. Välittämiseen minä ihastun. Ja siinä sitä sitten ollaan. Putoan siihen tunteeseen kerralla, ja kovaa. Käännytän kaikki muut kosijat pois, koska yhteen olen ihastunut. Menetän yöunet viikoiksi, ja kun nukahdan, näen unia vain yhdestä ihmisestä. Ystäväni melkein vihaavat minua, koska puhun vain yhdestä ihmisestä, jolta saan samalla viestejä jatkuvasti.
Mutta koska ne on mun frendejä, ne vaan näyttää tältä.
Ja jää seuraamaan tilanetta.
NO. Aikaa kuluu ja ihastus on selvästi molemmin puoleista. On kivaa. Treffaillaan. Naurattaa. Kävelen metaforisesti pilvissä, askel on kevyt, hymyilyttää. On helppo olla, kaikki värit ovat kirkkaampia, linnut laulavat kauniimmin, leikkivien lasten äänet eivät vituta. Olen vieläki sataprosenttisen sisällä tässä flirttisuhteessa. Näytän iltaisin tältä kun yritän käydä nukkumaan ja mietin mitä tyhmää sitä tänään tuli sanottua:
Tässä vaiheessa, jos joku on tänne asti pysyny mukana tekstissä, huomaatte että hei, täähän on selvästi tosi tapahtumiin perustuvaa shittiä. Yeah man! Joo oikeassa olet. Niin on. Ootahan vaan.
Erään viikonlopun jälkeen, ei viestiä enää kuulukkaan. WhatsApp pysyy hiljaa. Tekstiviesti-ikoni ei ilmoita uusista viesteistä. Puhelin ei soi, eikä facebookin chatti kilahda.
Mitä tapahtui? Minä jään ihastuspilveeni odottamaan. Ehkä on huono päivä. Sunnuntait joskus on. Ja maanantait. Torstaina luovun toivosta. Torstaihin saakka olin toivoa täynnä. Torstaihin saakka katselin maailmaa vaaleanpunaisten ihastuslasien takaa, joiden kanssa paistoi aina aurinko eikä koskaan ollut synkkää. Tähän mennessä tunsin ihmisen niin hyvin että oli pakko luopua toivosta. Ei sydän eikä maailma ehkä särkyneet tällä kertaa, mutta pahalta tuntuu.
Taas mennään kovaa. Tunteen äärilaidasta toiseen, koska keskiväylää ei ole. Masentaa. Jään sänkyyn makaamaan. Tunnen itseni arvottomaksi, miten ihminen voi tehdä toiselle ihmiselle näin. Ystäväni joutuvat hakemaan minut sängystä auringonpaisteeseen näyttääkseen ettei se maailma loppunut siihen. Tiedän ettei loppunutkaan, mutta masentaa. Vituttaa. Ärsyttää. Millainen ihminen lupaa kuun taivaalta, ja katoaa ennenkuin lähtee edes hakemaan sitä? Miksi minut laitettiin syrjään, heitettiin pois kuin rikkinäinen auton sytytystulppa, arvoton roska.
Ei selitystä. Ei kasuaalia kuulumisten kyselyviestiä. Tuntuu äkkijarrutukselta satasen vauhdista pysähdyksiin asti.
Minulle jää vain kysymys, miksi? Niin ja jäätävä masennuksen ja vitutuksen yhteissumma.
pls, man.
En ymmärrä vieläkään mitä tapahtui. Ja varmasti teen saman virheen uudelleen. Koska meen pää edellä, beibi.
Tästä yllättävästä hiljenemisestä on nyt pari viikkoa. Luulisin että se on kuollut, mutta en ole nähnyt kuolinilmoitusta, ja sen työkaverit kertoo mulle siitä aina välillä.
Vieläki silti tuntuu tältä:
mutta onneksi vesissä on fisuja.
EIKÖ OLLUKKI HIENO TARINA HERMANNI?
Kuunnelkaa vähän musiikkia ja menkää ulos tanssimaan. Ei mulla muuta.
"Jokaisen todellisuus on erilainen" on lause, jonka ymmärrettyään ymmärtää elämää ja muita ihmisiä paremmin. Älä lue tätä edemmäs jos sulla vituttaa ko ihmiset miettii muka-syvällisesti ja sanoo niistä vielä ääneen.
Parasta on että en ees tarvi mitään ylimäärästä ku oon jo valmiiksi niin omituinen.
Yritin joskus selittää kavereilleni kuinka eritavoin maailman voi nähdä. Kuinka erilaisin silmin minä katselen sitä, verrattuna rakkaaseen ystävääni, jonka kanssa olemme kuin yö ja päivä. Kuinka eritavalla mielemme toimivat. Sain pyynnön. "Selitä mitä sie näet sinun mielessä". Mie olen visuaalinen ihminen. Kauniit asiat saa minut iloseksi, ja huomaan pienet yksityiskohdat. Nautin maisemista, ja niistä otetuista valokuvista. Saatan tuijottaa valokuvia pitkän aikaa, kun muut ovat siirtyneet jo eteenpäin. Koska kiinnitän huomiota pieniin asioihin, en julkaise esimerkiksi facebookissa kuvia, varsinkaan selfieitä, koska itsekriittisyys ja pienet virheet häiritsevät. Näen kaiken mielessäni kuvina. Hyvä pasta maistuu auringonpaisteiselle kivikadulle. Kitaralla soitettu Imagine Dragonsin biisi tuo mieleen loppusyksyn illassa kiiltävän hiilloksen, ja oikea levytetty versio marraskuun ensilumen. Joskus seksi tuo mieleeni kuvan vihreästä kuusimetsästä kuumana kesäpäivänä, ja voin melkein haistaa, miltä auringon kuumentama multamaa tuoksuu. Joskus se taas on revontulien alla kulkeva porotokka. Näistä on turhaa etsiä johdonmukaisuuksia. Imagine Dragonsien kyseisiä mielikuvia aiheuttavan biisin olen ensimmäistä kertaa kuullut keväällä, ja soittanut kitaralla kesällä. En ole koskaan syönyt pastaa ravintolan terassilla. Enkä välttämättä haluaisikaan. Näen numerot ja musiikin väreinä ja kuvina. Mutta vaikka mie selitän asian näin, vastaukseksi saan yleensä joko "hullu" tai "siistiä". Anna mie selitän sulle vähän tarkemmin.
Jouduin tänä keväänä valintatilanteeseen. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joista molemmat vaihtoehdot olisivat vaikuttaneet elämääni. Tein mitä tein, tulevaisuuden kannalta valinta oli oleellinen ja merkittävä. Pätkätyöläisenä joudun miettimään paljon mitä teen, mihin menen töihin, ja mitä teen syksyllä. Mikä näyttää parhaalta ansioluettelossa, mikä takaa jatkuvampaa työtä.
Se tunne kun pitää tietää mitä haluaa olla isona.
Vaihtoehdot olivat erinomaiset, ja molemmissa oli paljon hyviä puolia, ja muutamia huonoja. Ensimmäisen kerran, kun tajusin että minun on pian valittava mitä teen, mieleeni ilmestyi välittömästi kuva. Seisoin pimeässä tilassa. Se ei ole huone, koska ympärillä ei ole ahdistavia ja rajoittavia seiniä. Olen vapaa, mutta on pimeää. Edessäni on kaksi ovea, joita en näe. Mistä tiesin että ovia oli kaksi? Molemmat ovet ovat raollaan, ja näen valokiilat. Valo olisi kimpoillut lattiasta, jos lattiaa olisi ollut. Tässä vaiheessa on tärkeää ymmärtää, että minulle kaikki havainnot jotka kirjoitan, ovat olleet tärkeitä. Ovat tärkeitä. Niillä on jotain väliä. Kuvassa minulla minulla ei ole kuuma, mutta tunnen selvästi että on lämmin. Kai se kuvaa valintatilanteen ahdistusta, mutta kuten sanoin, olin vapaa. Vaikka en näe ovia, tiedän tasantarkkaan kumpi ovi on vaihtoehto a ja kumpi b. Toisesta ovesta kajastava valokiila on hieman suurempi kuin toisesta. Se on vaihtoehto, jonka haluan valita. Jonka haluan saavuttaa. Toinen ovi, ja valo sen sisällä sen sijaan on kirkkaampi. Se on ovi joka minun kannattaisi valita. Mielikuva oli selkeä ja näin sen heti. Niin minä toimin. Jokainen ääni piirtää mieleeni kuvan. Jokainen ajatus, jokainen tuoksu, jokainen maku. Joskus ne ovat muistoja. Tiedättehän, kun haistatte vastaleikatun ruohon muistatte sen kesän kun pelasitte pihan kakaroiden kanssa jalkapalloa ja menitte kotiin polvet vihreinä? Kun kuulette aura-auton muistatte kuinka pentuna oli mahtavaa tehdä "lumivuoriin" linnoituksia? Mutta loput ajasta, se on jotain muuta. Ainakin minulla.
Eipä hullumpia tälläkertaa.
Mahtavaa kesäkuuta, muistakaa pitää shortseja nyt on kesä.
It's spring, yall. Naureskelin kavereideni kanssa tässä jokunen viikko takaperin sitä, kuinka jotkut ihmiset tekevät "kevennyslupauksia", ja lähtökohtana on se että ajatus on tärkein, ja hashtagit ja uudet lenkkivaatteet riittää. No eihän ne riitä, kyllähän me kaikki se tiedetään. Kevennyslupaus on kuitenkin raflaavalta kuulostava haaste. Samoihin kuviin yleensä on liitetty teksti "sydämelle kova homma", viitaten liikutettavaan massaan. Näistä tuli itelle lähinnä mieleen että olen mieki tehny kevennyslupauksen ja jättäny miehet koska ne on sydämelle kova homma.
Ja samalla saatanan viikolla, baarissa kävelee vastaan vanha tuttu jätkä, joka päättää lyöttäytyä seuraan.
Onhan nuita ennenkin karistettu matkasta viimeistään seuraavana päivänä, mutta tämä ei putoakkaan niin helposti. Se muistaa minua jatkuvasti puhelimeen viesteillä. Kaikki olisi hyvin jos minua ei hymyilyttäisi niin perkeleesti kun siltä tulee viesti.
Dude, se on noloa.
Tästä tulee vielä rumaa.
Yhden yön jutut,
fuckbuddyt,
kaverit,
hyvänpäiväntutut,
kaljottelukamut,
ystävät:
Mutta siitä tulee vaikeaa kun ensin tehdään esiaviottomia haureuksia ja sen jälkeen jutellaan vilpittömästi mukavia.
