Mie yritän tietoisesti olla positiivisempi ja iloisempi ja parempi ihminen kaikin puolin. Ajatella enemmän positiivisia ajatuksia, tietoisesti yritän olla dissaamatta ketään. Nykypäivän yhteiskunnassa se on oikeasti aika vaikeaa, kun vaikkapa siskoni haukkuu Taylor Swiftin uutta sinkkua, siihen tulee paljon yhteneviä mielipiteitä. Ja minulle nauretaan kun siteeraan biisiä "haters gonna hate, baby" tosissani. :D Mutta jotkut asiat tosiaan ottaa pannuun, eikä niistä saa positiivista hakemallakaan. Te kaikki (.... :D lol.) tiedätte nämä kuvat:
Mua vituttaa se tekopyhyys joka näihin liittyy. Otetaanpa nyt tuo ensimmäinen kuva ja vastataan siihen. Mitä vittua tapahtui?
Aika? 2000 -luku tapahtui. Uudet trendit, ilmiöt.
Ei kellään ole Monroen hiustyyliäkään enää.
Kauneusihanteen muuttuvat jatkuvasti. 2000-luvun alussa juurikin tuon kakkoskuvan ylärivin mukaiset naiset valtasivat lehtien sivuja, televisioita, nettiä. Tänään, enemmän kuin laihaa, ihannoidaan voimakasta, lihaksikasta vartaloa.
Tärkeämpää kuin luoda lisää typeriä "when did this become hotter than this" olisi keskittyä siihen millaista kuvaa meille kaikille luodaan mediassa.
Ja vielä tärkeämpää olisi rakastaa. Omaa kehoaan, vikoineen kaikkineen, ja kavereita ja elämää.
Mennään sitte vaikka näillä sanoilla eteenpäin. Huh ma sanon.
Jonakin päivänä vielä multa tulee järkevää asiaa. Jota ei häriköi Nikke Ankaran musiikki kuulokkeissa.
Onnellisuus on sitä ettei muista. Siihen tulokseen olen tänä harmaana maanantaina tullut. Joku toi aiheen "conversepoika" jälleen esille. Viikkojen tyytyväisyys ja melkein onnellisuutta muistuttava olotila valui hiekkaan. Onnellinen on se joka unohtaa.
Mjoo. Eipä siinä. Tänään on GIF- maanantai. Tänään on väärinymmärretyn iltalehden vuoro.
Facebook oli täynnä "viskiviskiviski"-linkkejä kun eilen tulin tunturilomalta ja avasin koneen.
Naapurin pojat pärtsäilee autolla josta on pakoputki paskana tuolla pitkin peltojaan niin perkele ei tässä voi mihinkään keskittyä. Tuosta vähän taustamelua:
Täällä ollaan jääty heitteille. Muutama viikko menny päivittelemättä, mutta tästä taas yritetään nousta.
Minusta tuntuu että mie stressaannun kohta kuoliaaksi. Vieläpä niin etten ole oikeassa päivätyössä enkä edes koulussa.
Mua stressaa vaihtoehtojen määrä, ja kaikki haastattelut. Pääsin tuossa muutama viikko sitten haastatteluun erääseen elämysfirmaan täällä Rovaniemellä. Kyseessä on suuri yritys ja liikeidea perustuu vahvasti jouluun, kun täällä Joulupukin kotikaupungissa elellään. Mokasin haastattelussa (ei sellaisessa perinteisessä face-to-face, vaan se oli enemmän sellaista ryhmätyöskentelyä) tosi pahasti, ja luulin etten ikinä pääse töihin mihinkään. Toisin kävi, he ilmoittivat tahtovansa minut sinne duuniin. Siistiä. Sopimuksia ei vielä kirjoiteltu, eli mikään ei ole kiveen hakattua.
Toinen työhaastattelu oli viime maanantaina. Kun menin paikalle, kävi ilmi, ettei sekään ollut tavallinen haastattelu. Työnantajaa ei periaatteessa kiinnostanut millainen olen, vaan kyse oli pelkästään siitä että saadaan joku tekemään. Ajattelin että no, ensimmäisen paikan töiden alkuun on vielä niin pitkä aika, että sama tehdä tätä koeajan verran, ja niin kirjoitettiin sopimus alle.
Kaksi työtä plakkarissa joista toiseen piti oikeasti jotain osata. Siistiä.
Olin tyytyväinen viime keskiviikkoon saakka. Työpaikka elämysfirmassa oli dreamjob for winter - listallani kakkosena, ja kun kävin siellä, tunsin kuuluvani sinne töihin. Tunsin vilpitöntä iloa. Sitten tuli keskiviikko ja sähköpostia.
Dream job for winter -listan ykköstyönantaja lähetti postia. Kutsuivat haastatteluun. Samalle päivälle kuin oli te-keskuksesta soitettu ammatinvalintahaastatteluaika. Samalle tunnille. Lähetin postia että ok, jos voin tulla about kolme tuntia myöhemmin kuin alkuperäinen aika oli. Se kävi heille. Nyt olen hädissäni.
Haastatteluun pääseminen ei tarkoita vielä mitään. Mutta mitä jos he hymyillen toteavat ottavansa minut mielellään töihin? Sitten ollaan valinnan edessä. Valinnan, jota ei palkan mukaan ratkaista.
JOTEN. Tässä sitä ollaan. Stressi tekee minut kohta kaljuksi. Toivottavasti myös laihaksi. En jaksa lähteä lenkille, tunnen oloni puutuneeksi, jotekin älyttömällä tavalla. Hei stressihormoni, tee minut solakaksi. #desperate.
What do you think, body, get thin?
NOOO.
Mjaa. :D
Juu ja sitten kun pää on ihan sekaisin ja stressaantunut niin en osaa siivota omia jälkiäni, pankkitunnukset lojuu missä sattuu, työpöytä on jatkuvan kaaoksen vallassa, toissa päivänä siivottu ja järjestetty vaatekaappi on lattialla levällään koska kävin baarissa enkä osannut päättää mitä panen päälle. Kaikki tärkeät jutut on ripoteltu eri lompakoihin ja laukkuihin, kun en osaa enää organisoida. Ostin jo kalenterinkin etten tule hulluksi. :D
Ja se kuka väittää ettei ole töitä... no, sanotaanko että ON NIITÄ.
